PwC:n yritysvastuupalvelut -blogi

Väärinkäytöksiä

Väärinkäytökset yritysvastuussa nousivat ensimmäistä kertaa esille Global Economic Crime Surveyn tuloksissa. Taloudellisia väärinkäytöksiä kohdanneet vastaajat raportoivat niistä yhden prosentin tulevan yritysvastuun alueelta. Kaksi vuotta aikaisemmin tämän alueen väärinkäytöksiä ei tullut ilmi lainkaan.

Yritysvastuu on vieläkin melko nuori ilmiönä ja vakiintumaton käsitteenä. Silti sen merkitys on kasvamassa kovaa vauhtia. Kuluttajat ovat kiinnostuneita tuotteiden alkuperästä. Sijoittajat vaativat ESG-periaatteiden noudattamista. Myös hyvät sijoitukset indekseissä kiinnostavat yritysvastuuseensa panostavia yrityksiä.

Yritysvastuun tunnuslukujen raportointi on toki kehittynyt, mutta esimerkiksi taloudelliseen raportointiin verrattuna se on vielä alkutekijöissään. Raportointiin käytettävät tietojärjestelmät ovat pitkään junnanneet kehityksessään, ja niihin liittyvät kontrollit saattavat olla hyvinkin heppoisia.

Kun ei oikein tiedetä, mistä ja miten pitäisi raportoida, ja kun ei ole kunnollisia välineitä raportointiin, on tietynlainen perusta epätarkkuudelle yritysvastuun tiedoissa olemassa.

Nämä seikat pelkästään tuskin johtavat väärinkäytöksiin. Yhdessä taloudellisen intressin kanssa maaperä saattaa muuttua otolliseksi. Kun lisätään tähän vielä se seikka, että yritysvastuuta itsessään pidetään yleensä hyvänä ja oikeana asiana, niin väärinkäytöksiä ei myöskään osata torjua kunnon kontrolleilla. Luotetaan siihen, että kaikki toimivat ja raportoivat jo asian luonteen perusteella rehellisesti ja jalosti.

Totuus on kuitenkin toinen. Noin vuosi sitten keskeytettiin EU:n päästökauppa joksikin aikaa, kun havaittiin, että päästöoikeuksia oli varastettu 28 miljoonan euron edestä viidestä eri kansallisesta rekisteristä tietoverkkorikoksella.

Päästöoikeudet ovat suoraan rahassa mitattavia, mikä tekee niistä houkuttelevan kohteen rikollisille. Monet muut yritysvastuun tunnusluvut ovat luonteeltaan ei-taloudellisia, jolloin niihin liittyvät rahalliset vaikutukset näkyvät välillisinä, mutta siitä huolimatta niitä on.

Hyvin hoidettu yritysvastuu on osa yrityksen tai sen tuotteen brändiä, jolloin sillä on myös taloudellista merkitystä. Rahoittajat ja sijoittajat saattavat myös pitää hyviä taloudellisia tuloksia raportoivia yrityksiä pienempiriskisinä kohteina.

En juurikaan törmää työssäni siihen, että yrityksen yritysvastuutietoja tietoisesti vääristeltäisiin kauniimmiksi. Osa tiedoista voi kuitenkin sisältää epävarmuuksia heikkojen raportointijärjestelmien ja puuttuvien kontrollien vuoksi.

Nyt on korkea aika alkaa panna asiat kuntoon tällä saralla. Vaikka tiedoissa monista syistä voi olla puutteita, yritysvastuu ja siitä raportointi on liian hyvä asia tullakseen pilatuksi väärinkäytöksillä.

Sirpa Juutinen

Teki hyvää

Firman pikkujoulut ovat takanapäin. Tänä vuonna niissä oli jotakin erilaista. Vanhan ylioppilastalon julkisivulla isot banderollit julistivat: ”PwC tekee hyvää”. Itse juhlassa suuri osa ohjelmaa muodostui siitä, että vapaaehtoistyöprojekteihin osallistuneita haastateltiin ja heidän työtään esiteltiin videoilla.

Wow, olinpa ylpeä työnantajastani! Erityisen ylpeä olin työtovereistani, jotka olivat käyttäneet lauantaipäivänsä johonkin erilaiseen, josta on paljon iloa kaikille osapuolille. Jotenkin tuntui hyvältä sekin, että kohteiden joukossa oli paljon sellaisia, joille apu tuli tosi tarpeeseen. Vapaaehtoistyötä annettiin asunnottomille, vammaisille, vanhuksille, koululaisille sekä eläinsuojeluyhdistykselle.

Mahdollisuus osallistua työnantajan tuella vapaaehtoistyöhön on ollut jo pitkään osa yritysten yhteiskuntavastuun toimia. Suomessa sen osuus on ollut vaatimattomampi verrattuna sellaisiin maihin ja yhteiskuntiin, joissa hyvinvointipalvelut eivät ole kattavia ja joissa niitä sen vuoksi on täydennetty perinteisesti hyväntekeväisyydellä.

PwC:n, kuten minkään muunkaan yksittäisen yrityksen, vapaaehtoistyö ei ratkaise hyvinvointipalvelujen saatavuuden tai laadun ongelmia. Se on vain pieni pisara meressä. Suurin merkitys asialla on todennäköisesti meille työntekijöille.

Mukana olleet ovat kohdanneet toisenlaisen maailman kuin normaalisti työpäivän aikana. Se auttaa ymmärtämään maailman moninaisuutta – ehkä auttaa näkemään päivittäisen työympäristönkin hieman uudesta näkökulmasta.

Luultavasti erilaisuuden sietämisen kyky, jopa hyväksyminen, kasvaa. On helppoa antaa itsensä ummistaa silmänsä yhteiskunnalta bisneksen ja bisnesihmisten ulkopuolella. Se ei kuitenkaan katoa mihinkään sillä, että sitä ei katso tai sitä ei näe.

Meidän työssämme kyky ymmärtää elämää ja sen erilaisuutta on yhtä tärkeää kuin kyky ymmärtää bisnestä. Väitän, että avaramman maailmankuvan avulla on helpompaa asettua toisten ihmisten ja toisten yritysten asemaan, ja oivaltaa, mistä heidän haasteissaan tosiasiallisesti on kysymys. Myöskään ratkaisujen etsimisessä ja esittämisessä ei tarvitse tyytyä kaikkein ilmeisimpiin, mikä saattaa olla se pieni erilainen asia, jolla lisäarvo tilanteeseen löytyy.

Vapaaehtoistyöhön osallistuminen ei toki ole mikään automaatti, joka tekee tekijöistään parempia ja tehokkaampia ja enemmän lisäarvoa asiakkaille tuottavia työntekijöitä. Ei sorruta liioitteluun tässäkään. Ammatillinen osaaminen on kuitenkin kaiken lähtökohta työssä. Väitän kuitenkin, että näille PwC:n työntekijöille osallistuminen on jättänyt pysyvän tunnejäljen.

Aina ei pysty selkeästi sanomaan, mitä tosiasiallisia vaikutuksia asioilla on ollut. Se kuitenkin tiedetään, että jos muutoksia halutaan saada aikaan, on tie tunteiden kokemisen kautta lyhyempi kuin lisää tietoa antamalla. Siksi onkin mielenkiintoista katsoa, mitä tästä kaikesta seuraa.

Henkilökohtaisesti olen senkin vuoksi ylpeä työkavereistani, ettei tämä idea ollut meidän yritysvastuun ammattilaisten aikaansaama, vaan syntyi spontaanisti muiden PwC: n työntekijöiden keskuudessa. Se teki hyvää myös.

Sirpa Juutinen

Kiiltokuvat eivät kiinnosta

Tänä vuonna myös opiskelijat, analyytikot, media ja kansalaisjärjestöt valitsivat suosikkiraporttinsa yritysvastuun raportointikilpailussa. Palkintoja saivat Stora Enso, Wärtsilä ja Kesko, joka oli myös juryn valinta 11 loppukilpailuun päässeen joukosta.

Kilpailu on järjestetty jo 16 kertaa, ja samat hyvät raportoijat napsivat vuosi toisensa jälkeen kärkisijoja. Joskus tämä on herättänyt kritiikkiä. Toisaalta tämänkin vuoden kilpailussa nähtiin, että myös ensimmäistä kertaa raporttinsa julkaiseva yritys, Outotec tässä tapauksessa, voi nousta kerralla mukaan kärkikahinoihin.

Raportteja kirjoittavat kamppailevat sisäisten ja ulkoisten vaatimusten paineessa. Jos raportti koetaan ensisijaisesti viestinnän vastuulla olevaksi harjoitukseksi, voi liiketoimintajohdolle olla vaikeaa nähdä siitä saatavia hyötyjä. Tunnuslukujen datakin voi olla kiven alla.

GRI-raportointiohjeisto koetaan ulkoa päin tulevaksi vaatimukseksi. Mikäli GRI-ohjeisto otetaan oman liiketoiminnan sijasta lähtökohdaksi, nousee se helposti puolijumalan asemaan, ja sen vaatimukset ohjaavat sekä raportointisisältöä että raportin rakennetta. Näissä tapauksissa tulee joskus mieleen koira, jota häntä heiluttaa.

Ymmärrän kyllä, että monet tahot toivovat yritysvastuuraportoinnilta yhteismitallisuutta ja vertailtavuutta, missä yleisesti käytössä olevan ohjeiston ajatellaan auttavan. Tässä kohtaa on pakko tuottaa pettymys: GRI itsessään ei tee yritysten tiedoista vertailukelpoisia kuin pieneltä osin.

Yritysvastuutietojen kerääminen, kirjaaminen, raportointi ja varmennus ovat suurelta osin vapaaehtoista. Yritysvastuuraportoinnissa ole olemassa taloudellisen raportoinnin tapaan vakiintuneita käytäntöjä, standardeja eikä lainsäädäntöä tulkintaohjeineen, joihin raportoinnin voisi perustaa.

Yritykset kamppailevat jo senkin kanssa, että saavat kerättyä tiedot yhtenevästi konsernin sisällä. Yritysten ja toimialojen välillä siihen on vielä pitkä matka, vaikka lukijoiden näkökulmasta vertailtavuus olisi toivottavaa.

Lukijoiden ääntä kuultiin raportointikilpailun valintaperusteluissa. Vertailtavuus ei tässä yhteydessä noussut esille, vaan pikemminkin syntyi vaikutelma, että raporteista haettiin juuri kyseisen yrityksen liiketoiminnan raportointikauden tapahtumien kannalta keskeisiin asioihin liittyviä tietoja.

Kaikkien valintoja tehneiden tahojen perusteluissa oli jotakin yhteistä: yrityksiltä odotetaan kattavaa, tasapainoista ja myös tavoitteista jäämisestä rehellisesti kertovaa raportointia, joka ei pelkästään keskity onnistumisiin. Lisäksi raportin on oltava helposti löydettävissä yrityksen nettisivuilta.

Sekin kiinnosti valitsijoita, miten yritysvastuu näkyy ylimmän johdon agendalla, miten hallitus käsittelee vastuullisuutta ja miten yritykset ovat raportissaan kertoneet vuoden varrella saamastaan kritiikistä ja esimerkiksi kansalaisjärjestöjen esille nostamista epäkohdista.

Rehellinen raportointi näyttäisi kiinnostavan, eivät kiiltokuvat.

Sirpa Juutinen

Tulevaisuus tulee

Maanantaina 31. lokakuuta syntyi maapallon seitsemäs miljardis ihminen. Ennen vuotta 2050 meitä on arveltu olevan jo yhdeksän miljardia. Maapallo resursseineen ei tällä menolla riitä meille kaikille. Jotakin pitää tehdä jatkossa eri tavalla kuin tähän asti, jotta saisimme turvatuksi perusedellytykset säälliselle elämälle.

Ihmisellä on taipumus ajatella asioita lineaarisesti. Kuvittelemme tulevaisuuden tästä hetkestä ja näistä olosuhteista käsin, jolloin perustana on edelleenkin samankaltaisuus nykyhetken kanssa, jotenkin vain parannettuna tai laajennettuna versiona. Tehdään samaa kuin nykyisinkin mutta hieman paremmin tai hieman enemmän.

Sillä tavoin toimien saamme kyllä aikaan parannuksia nykytilaan. Kokonaan erilaista ei synny. Pitää tapahtua jokin onnettomuus, katastrofi tai jollakin muulla tavalla entisen pohjan pois putoaminen, että pystymme ajattelemaan asiat aivan uudella tavalla.

Maapallon väestönkasvu taitaa olla asia, jonka dramaattisuutta emme oikein vielä ymmärrä. Pidämme sitä vain sellaisena hitaana muutoksena, joka ei edellytä mitään kovin uudenlaisia tulevaisuuden ratkaisuja.

Taitaa ilmastonmuutoskin kaikkine seurausvaikutuksineen olla samankaltainen ilmiö: ei kosketa minua eikä asuinympäristöäni, ei aiheuta Suomessa mitään erityisen ikäviä muutoksia olosuhteissa enkä minä omine kulutustottumuksineni tai edes koko Suomikaan siihen oikeastaan paljoa voi vaikuttaa.

Tämänkaltainen ajattelu ja tulevien muutosvaikutusten vähättely tuottaa korkeintaan pieniä parannuksia. Itsekin syyllistyn tähän aika ajoin, vaikka pidän itseäni jossain määrin valveutuneena. Olenko siis mukana yhtenä muiden joukossa aiheuttamassa tilanteen, jossa meistä vain harva todella on sisäistänyt tarvittavien muutosten suuruuden maapallon elinkelpoisuuden säilyttämiseksi?

Toisaalta näen työssäni päivittäin, kuinka monet yritykset ovat osana yritysvastuutaan ottaneet tavoitteekseen mm. CO2-päästöjen vähentämisen. Jotkut ovat kehittäneet asian ympärille uusia tuotteita tai palveluita, jolloin isot tulevaisuuden haasteet ovatkin tarjonneet näille yrityksille liiketoimintamahdollisuuksia. Samoin jotkut yritykset ovat ymmärtäneet väestönkasvun mukanaan tuoman resurssien niukkuuden, ja hyödyntäneet tätä kaikkia osapuolia hyödyttävällä tavalla omassa bisneksessään.

Näissä yrityksissä on todennäköisesti visioitu rohkeasti tulevaisuutta tyytymättä pieniin reaktiivisiin toimiin. On uskallettu ajatella halutusta tulevaisuudesta käsin, eikä ole jääty nykytilan vangiksi. Visiointi on näissä tapauksissa tarkoittanut sen miettimistä, miltä maailman halutaan näyttävän, vaikka tällä hetkellä tilanne näyttäisikin olevan muodostumassa uhkaavaksi vaikkapa juuri väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen vuoksi.

Tekemättä mitään radikaalisti toisin saamme tulevaisuuden kaikkine uhkakuvineen. Tulevaisuus ei kuitenkaan vain tule, se tehdään. Ja sen voi tehdä halutessaan myös hyväksi. Ensin tarvitaan visio, sitten yhteistä tahtoa. Sieltä se tulevaisuus tulee.

Sirpa Juutinen

Tieto, ymmärrys, viisaus

Tiedon tulvassa tuskastuu. Ärsykkeitä ylipursuavassa 24/7-maailmassa uusia virikkeitä sinkoilee kaikkialta. Myös yksityiselämässä tuntuu tärkeältä päivittää kavereille, että missä mennään ja mikä on meininki. Facebook kertoo yhä enemmän käyttäjiensä elämästä, tekstiviestit sinkoilevat, ja kaiken aikaa tiedämme paremmin kuin koskaan aikaisemmin, mitä maailmassa tapahtuu.

Informaatioyhteiskunnassa on vaikea välttää julkistuksia, päivityksiä tai uuden tiedon ryöppyjä tilanteissa, joissa entinenkään tieto ei ole ennättänyt jäsentyä. Itsekin huolestun, olemmeko tiimissäni riittävästi perillä kaikesta siitä, mitä yritysvastuun kehityksessä eri maissa tapahtuu. Klikkaan auki aina vain uusia linkkejä ja haalin informaatiota kunnes väsyn. Usein vain murto-osa tällä tavoin hankitusta tiedosta jättää pysyviä jälkiä mieleeni.

Ymmärrykseni kehittyminen ei pysy tiedon tulvimisen tahdissa. Asiat eivät jäsenny osaksi isompia kokonaisuuksia samalla nopeudella kuin tieto liikkuu. Informaation muruset jäävät helposti irrallisiksi tiedon palasiksi, joiden merkitykset ja vaikutukset piiloutuvat käsityskyvyltäni. Liittyvätkö nämä eri puolelta maapalloa kuuluvat uutiset yhteen, kertovatko ne toisiaan vahvistaessaan tärkeästä muutossuunnasta, vai onko kyseessä yksittäinen ilmiö, jonka merkitystä on tässä vaiheessa turhaa edes arvailla? Ei ihme, että päässä tuntuu surisevan.

Jossakin vaiheessa kontekstit yksittäisille tiedoille yleensä alkavat hahmottua, ja asioiden tärkeyden ja merkittävyyden alkaa ymmärtää. Kokonaiskuvan piirtyessä selvemmin esiin sen osa-alueista pystyy tekemään paremmin päätelmiä. Myös päätökset saavat selkeämmän suunnan. Johtamiselle muodostuu perusta, josta käsin vaikeatkin ratkaisut löytävät perustelunsa.

Tieto on tarpeellista ja ymmärrys välttämätöntä, mutta vasta viisaus johtaa parempaan tulevaisuuteen. Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa mukaillen hyvän ihmisen tahdon kohde on hyvä. Viisauden merkitystä päätöksenteossa voisi ehkä kuvata niin, että tiedon ja ymmärryksen avulla ihminen muokkaa itselleen käsityksen mahdollisista tulevaisuuksista, joihin hänen päätöksensä voisivat johtaa, mutta viisaudella ihminen valitsee niistä parhaan. Hyvä käsitteenä ei enää liity pelkkään tietoon vaan myös arvoihin, jotka näyttävät valintatilanteessa oikean suunnan.

Vaikuttaisi siltä, että tietoa esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja sen maapallolle ja ihmiskunnalle aiheuttavista seurauksista meillä on riittävästi. Tosin viime aikoina julkisuudessa siitä on taidettu puhua aikaisempaa vähemmän. Toivottavasti emme kuitenkaan ole saaneet tässä asiassa ähkyä tiedon tulvassa, koska ongelmaa ei ole ratkaistu vielä eikä sopeuttamistoimia saatu riittävälle tasolle.

Tietoa meillä taitaa olla, mutta eikö meillä sittenkään ole ymmärrystä asiasta? Olemmeko jääneet väittelemään ilmastonmuutoksen hillinnän keinoista siinä määrin, että kokonaisuus ei ole hahmottunut oikein? Vai puuttuuko meiltä viisautta valita hyvä päämäärä?

Päätöksiä hyvästä tulevaisuudesta tehdään monella tasolla. Meillä yksittäisillä kansalaisilla on oma roolimme, mutta niin on myös yrityksillä ja valtioilla. Kaikkien panosta tarvitaan kestävän tulevaisuuden turvaamiseksi. Tietoa meillä on, ymmärryskin kasvaa, kunpa meillä olisi myös viisautta.

Sirpa Juutinen

Al Gore kävi täällä

Siinä hän seisoo odottavan yleisön edessä, enkä minä tiedä mitä hänestä ajattelisin. Meillä on yhteinen visio maapallon pelastamisesta. Miksi sitten suhtaudun epäilevästi? Kuvittelisin pikemminkin kuuluvani niiden joukkoon, jotka kokevat olevansa samaa porukkaa: yhteisellä asiallahan tässä ollaan.

Jyväskylään kokoontui viikonloppuna 1800 ihmistä tuottavan vastuullisuuden teeman tuomina. Monta hyvää puheenvuoroa ja puhujaa nostatti tietoisuutta ilmastonmuutoksen pysäyttämisen tärkeydestä, yritysvastuun merkityksestä menestyvälle liiketoiminnalle sekä arvoista johtamisen takana.

Yhdysvaltojen varapresidenttinä toiminut Al Gore oli tilaisuuden tähti. Hänkö vai huoli ilmastonmuutoksesta sai paikalle kaikki 1800 ihmistä loppuunmyytyyn tilaisuuteen? Eikö asia itsessään, yritysvastuu ja yritysten osuus maapallon pelastamisessa, olisi riittänyt? Sen olisi pitänyt riittää, mutta käytännössä näin ei todennäköisesti olisi ollut.

Olisiko joku muu tähti, ihan vain sen vuoksi että on tähti, vetänyt yhtä ison joukon ihmisiä koolle? Varmaankin. Mutta kun nyt kerran oltiin tultu yhteen pelastamaan maailmaa, niin luojan kiitos saimme paikalle henkilön, joka todella tiesi mistä puhui ja sai muutkin tietämään vaikuttavalla ja vakuuttavalla esiintymisellään.

Jyväskylän Tuottava vastuullisuus -tapahtuma 30.9.–1.10.2011 pystyi avartamaan kuulijoiden tietoisuutta siitä, mitä yritykset voivat tehdä ja mitä niiden pitää tehdä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi siedettävälle tasolle. Yrityksissä toivottavasti tehtiin myös oivalluksia siitä, että itse asiassa näin toimimalla turvataan oman liiketoiminnan tulevaisuus huolehtimalla siitä, että palvelut ja tuotteet ovat osa ratkaisua eivätkä osa ongelmaa.

Uskon vahvasti siihen, että markkinavoimat tulevat edistämään yritysvastuuta. Ne pakottavat miettimään, mikä asiakkaille on tärkeää, mitä asiakkaat eivät ainakaan halua ja miten tässä tilanteessa erottaudutaan positiivisesti kilpailijoista.

Tuskinpa meistä monikaan haluaisi enää ostaa tuotteita, jotka olivat 1970-luvulla täysin hyväksyttyjä, mutta jotka nykyisellä ymmärryksellä luokitellaan saastuttaviksi ympäristönpilaajiksi. Muutama kymmenen vuotta sitten ne olivat kilpailukykyisiä tuotteita. Nyt niillä ei tekisi mitään.

Juuri nyt yrityksissä pitää ymmärtää, miten suuren muutoksen keskellä elämme, uskommepa siihen tai emme. Ihmiset ovat yhä huolestuneempia maapallon, oman elinympäristönsä tilasta. Palvelut ja tuotteet, jotka vielä nyt menevät jotenkin kaupaksi, voivat muutamassa kuukaudessa muuttua hyljeksityiksi uusien, asiakkaiden odotuksia paremmin vastaavien tuotteiden tullessa markkinoille.

Tästä Jyväskylän Tuottava vastuullisuus -tapahtumassa oli kysymys. Tästä asiasta on yritysvastuussa kysymys. Tämän asian eteen teen itse tiimini kanssa töitä. Meille tämä on elämää suurempi juttu.

Siksi pelkäsin, että suuren tähden puheissa jotakin paljastuisi puhkeamista vailla olevaksi kuplaksi. Maapallon pelastamisella ei minun mieleni lakeuksilla leikitä. Mutta niin ei käynyt, kun Al Gore kävi täällä. Hyvä että kävi.

Sirpa Juutinen

Yksityisesti julkinen vai julkisesti yksityinen?

Blogin kirjoittaja joutuu miettimään rajaa yksityisen ja julkisen välille: montako prosenttia minusta on työnantajan edustajaa ja montako prosenttia yksityisajattelijaa? Kysymykseen on helppo ja vaikeampi vastaus. Tietenkin olen sydänjuuriani myöten työnantajan edustaja julkaistessani kirjoitukseni työnantajan nettisivuilla. Toisaalta koen, että kyllä minulta odotetaan myös omaa ajattelua, tulkintaa siitä, miltä maailma näyttää yritysvastuun ammattilaisen silmin – ja PwC:n työntekijän silmin katsottuna. Ketään ei kiinnostaisi se, että kopioin valmiita ajatuksia, joskaan siitäkään ei voi olla varma, että omatkaan ajatukset kiinnostavat.

Sosiaalisen median nopea nousu asettaa monet muutkin saman pohdinnan eteen. Rooli ja sen mukanaan tuomat vaatimukset ovat toki helpommin hahmotettavissa silloin, kun kirjoitan työnantajani nettisivuille. Silloin tuskin kukaan meistä kuvittelee toimivansa ihan vain yksityishenkilönä. Entäpä sitten, kun avaudun Facebookissa tai jossakin muussa sosiaalisen median välineessä? Edustanko silloinkin PwC:tä vaiko vain Sirpa Juutista?

Sananvapaus on toki perustuslaillisista oikeuksista tärkeimpiä. Mielipiteitä pitää voida kertoa, mutta silti ihan kaikkea ei ole viisasta sanoa, eikä nyt puhuta mistään ison veljen valvonnan pelosta, vaan normaalista sivistyneestä tavasta toimia. Ei perheessäkään, jonka jäsenten kesken vuorovaikutus yleensä on sangen avointa ja pidäkkeetöntä, kuitenkaan ole järkevää lietsoa tahallaan pahaa mieltä. Silti epäkohdista pitää voida puhua asioiden oikeallakin nimellä.

Tyylilajin valinta asiallisemmasta päästä vie yleensä asioita parempaan suuntaan. Saman voisi todeta nettikirjoittelusta: kirjoittipa nimellä tai nimimerkillä, sävy ratkaisee.

Me omalla nimellä kirjoittavat saatamme ajatella, että voimme itse päättää, milloin kirjoitamme yksityishenkilönä ja milloin työnantajan edustajana. On ilmiselvää, että kirjoituksiani PwC:n sivuilla arvioidaan ammatillisessa kontekstissani. Taitaa kuitenkin olla niin, etten pysty piiloutumaan täysin yksityisyyden taakse myöskään Facebookissa, vaikka olisi miellyttävää ajatella niin.

Aloin kirjoittaa vuosi sitten näitä blogitekstejä. Tarkoitukseni on ollut käsitellä ajankohtaisia yritysvastuuseen liittyviä asioita. Toisinaan olen yritysvastuun ytimessä, jonkun toisen kerran liikun alueella, jota vasta pohditaan yritysvastuun mahdollisena kysymyksenä. Jätän kirjoituksiini aina hieman itseäni, vaikka pohdinkin aiheitani hyödyntäen kaikkea ammatillista osaamistani. Näiden tekstien kautta, esimerkiksi pelkästään aiheiden valinnan perusteella, myös minusta voi muodostaa hieman yksityisemmän kuvan. Teen siis vapaaehtoisesti omasta yksityisyydestäni pieneltä osalta julkista.

Facebookissa päivitykseni näkevät periaatteessa vain kaverit. Haluan sillä tavoin rajata yksityisaluettani. Olen kuitenkin profiilissani kertonut, missä olen töissä. Niinpä – halusin tai en – minun päivityksiäni voidaan arvioida myös siitä näkökulmasta, mitä ne kertovat PwC:n työntekijästä.

Digitaalinen jalanjälkeni muodostuu kaikista ottamistani askeleista riippumatta siitä, millä maaperällä ne on otettu. Sitä voivat kaikki arvioida, koska olen julkaissut kaikki kirjoitukseni omalla nimellä. Minun yksityiseni on myös julkista ja julkinen yksityistä. Sävyllä on väliä molemmissa.

Sirpa Juutinen

Selkärankaa

Lähes puolet yrityksistä on laatinut eettiset ohjeet, Code of Conductin, käy ilmi PwC:n Yritysvastuun barometrista. Osassa yrityksistä myös toimitaan niiden mukaisesti, osassa ne jäävät kuolleiksi kirjaimiksi. Monessa tapauksessa mahdolliset eettiset haasteet mielletään yksilöiden käyttäytymisen kysymyksiksi, mutta joskus ne voivat olla myös yrityksen liiketoimintaa koskevien päätösten takana mitä suurimmassa määrin.

Harvard Business Review -uutiskirje (HBR) nosti kysymyksen esiin esittelemällä päätöksentekoa koskien erään automerkin tiedossa ollutta turvallisuusriskiä. Yrityksen johto käsitteli asiaa bisneskysymyksenä, ei ihmisten turvallisuuden vaarantavana asiana. Monen mielestä kysymys oli myös eettinen.

Vaikka yli kaksi tusinaa ihmistä oli jo kuollut onnettomuuksissa, joiden takana olevan syyn autoyhtiön insinöörit tiesivät, tuotantoa ilman takaisinvetoa jatkettiin kovassa kilpailutilanteessa ylemmän johdon päätöksillä. Miksi, kysyy HBR? Koska johto todennäköisesti ajatteli kysymyksessä olevan puhtaasti liiketoiminnassa pärjäämistä koskeva päätös eikä asia, jolla on myös vahvasti eettinen ulottuvuus.

Epäeettisellä käyttäytymisellä, oli kyse sitten yritysten johdon päätöksenteosta tai yksittäisten työntekijöiden käyttäytymisestä, on taipumuksena jatkua, jollei peräti levitä, ellei siihen puututa. HBR toteaakin, että useimmiten työntekijät kiertävät tai suorastaan rikkovat eettisiä sääntöjä, koska vastuussa olevat ovat sokeita epäeettiselle käytökselle tai tietämättään jopa rohkaisevat sitä.

Onko tässäkin kysymys siitä kuuluisasta sisäisestä valvonnasta, tai pikemminkin sen puutteesta? Sisäisellä valvonnalla on sanaparina ikävä maku: joku liittää siihen mielessään kyttäämisen, tiukkapipoisuuden, byrokratian, lomakkeiden täyttämisen, kontrollien kirjaamisen, ilmiannot ja vaikka mitä. Ehkä se joskus on saanut noitakin piirteitä, mutta pääpiirteissään se on positiivinen asia.

Haluaisin itse määritellä sisäisen valvonnan ihan omin sanoin seuraavasti: se on asioiden johtamista kohti sovittua päämäärää, mutta lisäksi sen varmistamista, että näin todellakin tapahtuu ja että kun asioita johdetaan kohti sovittua päämäärää, se toteutuu eettisesti hyväksyttävien toimintaperiaatteiden mukaisesti.

Lähes puolella PwC:n Yritysvastuun barometrissa analysoiduista yrityksistä siis on kirjoitettu Code of Conduct, mikä on hyvä. Jos se on huolella ja ajatuksella laadittu, monia sudenkuoppia on todennäköisesti onnistuttu tunnistamaan. Parhaassa tapauksessa ohjeet ovat niin selkeitä, että niiden avulla sudenkuoppiin putoaminen vältetään.

Kaikki tiedämme, ettei elämässä – puhutaanpa sitten työ- tai yksityiselämästä – pystytä kirjoittamaan ohjetta kaikkien tilanteiden varalle. Onneksi näin on, koska sellainen elämä olisi sietämätöntä suorittamista ja noudattamista.

Code of Conduct näyttää selvän suunnan, mikä on toivottavaa ja mikä vältettävää. Suurin osa eettisestä päätöksenteosta jää kuitenkin viime kädessä yksittäisen ihmisen oman harkinnan varaan. Sen vuoksi meillä pitää olla ajatuksissa ja sydämissä yrityksen yhteinen arvopohja, joka navigaattorin tapaan neuvoo meille tuntemattomissa risteyksissä oikean tien.

On hyvä muistaa, että yrityksen todellinen Code of Conduct ei ole dokumentti, vaan johtamisen ja toiminnan tapa, jota työntekijät joka päivä lukevat meidän – esimiesten ja kollegoiden – käytöksestä. Siinä meiltä tarvitaan selkärankaa.

Sirpa Juutinen

Eikö vieläkään

Joskus vuosi sitten olin pitämässä puhetta yritysvastuusta kertovassa tilaisuudessa. Maalailin monin sanoin, kuinka asiat ovat edistyneet suomalaisissa yrityksissä ja kuinka tällä hetkellä yritysvastuuasioiden tila on jo melko hyvällä mallilla. Olin myös sopinut antavani haastattelun heti tilaisuuden jälkeen. Toimittaja oli yleisön joukossa kuuntelemassa puhettani taustaksi haastattelulle.

Puhe loppui ja haastattelu alkoi. Toimittaja oli hämmentyneen oloinen. – Olet sanonut jo neljä vuotta sitten, että nyt ylin johtokin on kiinnostunut näistä asioista. Ja nyt taas kerrot saman asian ikään kuin uutisena. Mitä tämä oikein tarkoittaa? 

Arkistosta löytyneen kyseiselle lehdelle annetun aikaisemman jutun mukaan olin tosiaankin sanonut niin, ja nyt oli minun vuoroni olla hämmentynyt. Mitähän tämä oikein tarkoittaa? Analysoin siinä tilannetta sen suuntaisesti, että neljä vuotta sitten muutamat edelläkävijäjohtajat alkoivat miettiä yritysvastuuasioita, mutta että nyt joukko on kasvanut. Tästä hetkestä taaksepäin katsoen se taisi kuitenkin olla vielä melko harvalukuinen.

Onko tilanne muuttunut? Viimeiset pari vuotta olen tehnyt paljon töitä yritysten ylimmän johdon kanssa: johtoryhmien kanssa on mietitty yrityksen vastuullisuusasioiden sisältöä, määritelty kunnianhimon tasoa, asetettu tavoitteita, tehty suunnitelmia asioiden viemiseksi koko organisaatioon. Nytkö yritysvastuun asiat ovat nousseet ylimmän johdon agendalle?

Hämmästykseni ja pettymykseni oli käsin kosketeltavaa, kun sain ensimmäisen yhteenvedon PwC:n Yritysvastuubarometrin 2011 tuloksista. Sen mukaan yli puolet yrityksistä sijoittuu yritysvastuun johtamista kuvaavassa indeksissä alimpaan neljännekseen. Strategisessa yritysvastuussa peräti neljä viidestä on alimmassa neljänneksessä.

Eikö tilanne siis vieläkään ole siellä missä sen maalailin olevan jo neljä vuotta sitten? Barometrin mukaan ei ole. Tulokset ovat aikalailla vastaansanomattomat tässä asiassa. Barometria varten käytiin läpi TE5oo-listan yritykset plus 80 muuta yritystä tai organisaatiota. Vuosikertomuksen, vastuuraporttien ja verkkosivujen tietojen perusteella arvioitiin suomalaisen yritysvastuun raportoinnin, johtamisen ja strategiselle tasolle siirtymisen tilaa.

Löysimme reilun 120 yritysvastuustaan raportoivaa yritystä ja organisaatiota, mikä on ihan kohtalainen tulos. Corporate Registerin tilastojen mukaan Suomi on 20 eniten raportoivan maan joukossa. Se on hyvä tulos, kun otetaan huomioon, ettei kyseisessä tilastossa suhteuteta julkaistujen raporttien määrää maan kokoon tai väestön tai yritysten määrään, vaan kyse on absoluuttisista luvuista. Raportoinnissa piskuinen Suomi siis pärjää kohtalaisesti.

Mutta on meillä matkaa kirittävänä. Yritysvastuu ei välttämättä ole vielä suunnitelmallisen ja tietoisen johtamisen kohteena. Yritys voi olla hyvä raportoija, mutta huono yritysvastuun johtaja. Havaitsimme barometrissamme, etteivät parhaat raportoijat välttämättä saaneet hyviä tuloksia myös vastuullisuuden johtamisen ja strategisen yritysvastuun puolella. Löytyi kyllä muutama huippuyritys, jotka ovat hyviä kaikilla kolmella osa-alueella. Siihen joukkoon mahtuisi muitakin.

Barometrin julkaisun myötä annoin taas muutaman haastattelun yritysvastuun tilasta Suomessa. Jouduin toteamaan eläneeni harhan vallassa. Se varmaan johtuu siitä, että on tehnyt töitä edelläkävijöiden kanssa. Suuren enemmistön tila on jäänyt havaitsematta.

Viestini tällä kertaa on, että yritysvastuu on ylimmän johdon asiana vain noin parissa kymmenessä suomalaisessa yrityksessä, strategisella tasolla vain muutamassa. Hyviä raportoijia sen sijaan on ihan mukavasti. Odotan jo nyt ensi vuoden barometrin tuloksia. Pääsenkö silloin hehkuttamaan, että ei vielä viime vuonna, mutta nyt vastuullisuus on saanut sen paikan mikä sille kuuluukin kilpailukyvyn ylläpitäjänä ja kilpailuedun luojana. Paalupaikoille ehtii vielä.

Sirpa Juutinen

Vapaaehtoista mutta pakollista

Viime tipassakin syntyy joskus hyviä asioita, kuten pääsiäisviikkoa edeltävällä viikolla tapahtui. Valtioneuvosto nimittäin antoi huhtikuun 14. periaatepäätöksen yhteiskunta- ja yritysvastuusta. Sen linjausten mukaan valtioneuvosto edistää vastuullisuutta ja sitoutuu siihen vahvasti yhdessä julkisen sektorin ja muiden organisaatioiden kanssa.

Lisäksi valtio sitoutuu ottamaan vastuullisuuden huomioon omassa toiminnassaan. Toimintaohjelman tavoitteena on vahvistaa Suomen kilpailukykyä sillä, että yritysvastuuseen sitoutuneiden yritysten määrä kasvaa.

Periaatepäätös syntyi juuri ja juuri ennen eduskuntavaaleja ja hallitusneuvottelukierrosta, jonka aiheeksi myös yritysvastuun kysymysten uskon nousevan. Yritysvastuun toteuttaminen on periaatepäätöksen mukaan edelleen vapaaehtoisuuteen perustuvaa, joskin valtio tarjoutuu edistämään sitä monin eri keinoin.

Vapaaehtoisuus on myrkkyä joillekin sidosryhmille, erityisesti joillekin kansalaisjärjestöille. Niissä vapaaehtoisuuden pelätään vesittävän koko asian. Yritykset ja niitä edustavat tahot puolestaan näkevät sen järkevänä lähtökohtana. Jos yritysvastuusta tehdään lainsäädäntöön perustuva pakollinen asia, monet yritykset tyytyvät täyttämään minimivaatimukset. Osa menee sieltä missä aita on matalin, jolloin koko yritysvastuullisuuden idea vapaaehtoisesta lainsäädännön velvoitteet ylittävästä vastuullisuudesta saattaa kadota.

Olen itse vahvasti vapaaehtoisuuden kannalla. Haluan nähdä edelleen kehittämisen iloa ja intoa, jota monessa yrityksessä on koettu viimeisten vuosien aikana, kun yritysvastuun idea on yhtäkkiä alkanut hahmottua ja siihen liittyvät mahdollisuudet paljastua.

Kun yrityksissä joudutaan miettimään syitä ja tavoitteita yritysvastuulliselle toiminnalle, tulee sen toteuttaminen todennäköisesti kumpuamaan liiketoiminnan ytimestä – muutenhan se olisi jotakin puuhastelua ja harrastelua, ylimääräiseksi menokohdaksi muodostuva kuluerä, johon ei kovin paljon kiinnitetä huomiota.

Vasta liiketoimintaan keskeisesti liitettynä yritysvastuu saa selityksensä ja perustelunsa: ajatuksena on säilyttää kilpailukyky koko ajan vaatimuksiaan muuttavilla markkinoilla sekä toisaalta löytää tulevaisuuden toimintaympäristöstä kiinnekohta, johon kohdentuneena yritysvastuu tuo mukanaan havaittavaa kilpailuetua. Tämä puolestaan pitäisi näkyä jossakin vaiheessa – kun oikein suurella pensselillä maalaillaan – myös Suomen kilpailukyvyn vahvistumisena, mikä on valtioneuvoston periaatepäätöksen toimintaohjelman tavoite.

Jotkut yritysvastuuseen vastahakoisesti suhtautuvat tuntuvat ajattelevan, että yritysvastuun kehittäminen tarkoittaa yrityksen voitosta omistajille kuuluvasta osuudesta osan antamista pois.

Toiset puolestaan näkevät yritysvastuun ennakointina ja investointina, joka varmistaa sekä tämän päivän kilpailussa mukana pysymisen että pitkän tähtäimen kilpailukyvyn varmistamisen. Näin ajattelevat yritysjohtajat toteuttaisivat yritysvastuuta siitä riippumatta, onko se pakollista vai ei. Se vain yksinkertaisesti on järkevää.  

Kilpailijoiden ottaessa välimatkaa on viimeistenkin vastarannan kiiskien lopulta lähdettävä liikkeelle, kun tilanteeseen pettyneet työntekijät alkavat vaihtaa leiriä tai asiakkaat löytävät yhä useammin tiensä kilpailijan luokse. Saattaa käydä niin, että vapaaehtoisuudesta muodostuu vähitellen pakko, kun myös yritysvastuun kehityksen perää pitävät yritykset havahtuvat todellisuuteen.

Sirpa Juutinen